Virkkausta ja pompomeja

Tässä vähän meitsin suunnitelmia käsityöpuolelta! Kaksi ensimmäistä ideaa ja kuvaa Sort of pink blogista.

Meidän sohvatyynyt on sen verran karseessa kunnossa, että ajattelin tehdä niille jotain. Ensiksi päätin virkata niille päälliset isoäidinneliöistä, mutta sitten löysin tämän kuvan! Yksinkertaisista virkatuista paloista koottu päällinen. Ja tommonen tiivis. Ei jää reikiä, niin kuin neliöissä. Aivan ihana! Tämän projektin aloitan jo tänään.

Jos mä opettelisin virkkaamaan tämmöisen maton? Ei varmaan mikään vaikea toteutettava, mutta mun virkkaustaidoilla voisi mennä hetki. Mulla olisi törkeesti matonkuteiksi joutavia lakanoita ym, joista tämän voisi sitten kasata. Sitten joskus.

Minä itte- blogin Inkalta löytyi tälläinen kuva. Tupsuista tehty matto! Tähän nyt viimeistään saisin kulumaan kaikki jämälankavarastot, eikä varmaan riittäisikään. Eikö olisi söpö? Varsinkin pyöreänä mattona. Mutta miten ihmeessä noi tupsut kannattaisi yhdistellä?

 

 

Iso paha susi

Kello ei ole vielä yhtätoistakaan ja olen ehtinyt olla töissä vasta vajaan tunnin ja kerennyt jo hieman tuohtumaan. Mä olen nyt varmaan niin väärä ihminen (lapseton!!!) kuin olla ja voi kritisoimaan tälläistä asiaa mutta hei, haluan muistuttaa, että tää on mun blogi. Mä saan kirjoittaa tänne mitä mä ikinä haluan buahahhahh.

Netistä tuli tänään vastaan nimittäin jotain käsittämätöntä. Googlettelin satukirjoja ja ruutuun läjähti tälläinen uutinen http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288449428805.html Koska kukaan ei kuitenkaan jaksa avata tuota linkkiä, laitan tähän otsikon, joka kertoo jo kaiken: Klassikkosadut liian pelottavia ja jopa traumaattisia lapsille - ota kantaa! Ja Suomalaispsykologin mielestä monet tunnetut satuklassikot eivät ole sopivaa kuultavaa lapsille.

Siis anteeksi mitä? Kuinka pitkälle tää hemmetin holhoaminen voi mennä? Siis jos me ollaan kestetty noi sadut pienenä, kyllä nykyajan lapsetkin ne varmasti kestää ilman suurempia traumoja. Vai onko kukaan kuullut, että joku käy psykiatrilla aikuisena sen takia, kun äiti nyt sattui lukemaan sen Lumikin? Onko tosiaan niin, että nykyään lapset tosiaan pidetään siellä pumpulissa ja ylisuojellaan niin, ettei vaan mitään pahaa tapahdu ja ettei vaan kenellekkään tuu paha mieli? Eikö lapsi nyt tajua, että se on satu? (MÄ ainakin pentuna tajusin) Elämässä nyt vaan sattuu tosiaan tapahtumaan myös pahoja asioita ja eikö ne ole just hyvä kertoa lapselle sadun muodossa? Ja siitähän ja niistä asioista voi keskustella lapsen kanssa samalla, vai mitä? Ja tämä nyt tosiaan on vain mun mielipide. Jokainen saa lukea lapselleen mitä haluaa, tai olla lukematta.

Joo, musta tulis varmaan ihan paska äiti. Sitä paitsi, en ole edes varma haluanko
(huom. l o p p u e l ä m ä k s i) äitiys- nimiseen työsuhteeseen.

Vähän nauratti kun juuri näin Täydellisistä naisista sen jakson, jossa Lyneten poikien koululla ajateltiin tehdä siisitty versio Punahilkasta, ettei lapset vaan saa traumoja. Sutta ei tapeta ja kukaan ei syö ketään. Johon Lynette tietysti vastasi: "Let's kill the damn wolf, and just put on the best show we can!" Hahhahahh! Nyt mä meen lukemaan tuota keskustelua, jota tuon uutisen alla käydään ja luultavasti tuohtumaan lisää. Moi!

Ikävä ihollesi

No, ei kirjaimellisesti mutta Happoradion biisin nimi sopii tähän postaukseen, koska mulla tuli yhtäkkiä (parin siiderin!!) jälkeen ihan hirvittävä ikävä Hapiksen keikkoja. Mutta duudsit on tauolla, mikä kyllä heille suotakoon. Onneksi on levyt ja youtube.

Happoradio ja herra Tykin lyriikat! Mun mielestä tää jos joku on sydämen paikka <3 Ihan viimeisen päälle hiotut sanoitukset, ja voi miten mä rakastan niitä pieniä yksityiskohtia, joita Tykki harrastaa! Esim. "virun vakavassa tuulessa, pirun pienessä jollassa". Toivottavasti A.T panostaa myös jatkossa näihin, koska jos multa kysytään niin se on vähän niinku se Happoradion JUTTU. Nyt mä meen itkemään vähän lisää ikävääni. Puss och kram!

Aamupalavinkki

Mä tuskin olen ainut, jonka on vaikea syödä mitään heti aamusta. Puhumattakaan siitä ajasta, mikä kunnon aamiaisen rakentamiseen menee. Söin paljon puuroa yhteen aikaan, mutta alkoi rasittamaan se kattiloiden tiskaus ja muu rumba siinä niin ei vaan jaksa ja ehdi. Mutta löysin ohjeen TUOREPUUROON, joka on aivan tosi simppeli ja ihan hemmetin hyvää. Ja tää tehdään siis edellisenä iltana jo jääkaappiin. Ohjeesta tulee neljä annosta.

6 dl maustamatonta jugurttia
1 dl ruisleseitä
1 dl kaurahiutaleita
1 rkl auringonkukansiemeniä
1 rkl pellavansiemeniä
1 banaani
2 dl marjoja, vaikka nyt mustikoita

Eli illalla sekoitat keskenään jugurtin, ruisleseet, kaurahiutaleet ja siemenet -> jääkaappiin.
Aamulla sekaan vaan marjat ja soseutettu banaani.

Voiko helpompaa olla? Kalorien kyttääjille tiedoksi, että energiaa on 211kcal/annos. Tästä tuli mun lemppariaamupala heti hotelliaamiaisen jälkeen! <3

No ne häät!

1.9 oli siis ne P:n häät, enkä ole maininnut niistä vielä mitään täällä blogin puolella. Täydellisethän ne oli! Oli sen verran hyvä tiimi (niinku esim. kaasot) niitä rakentamassa. Koska vanhanaikaisesti välttelen edelleen kameraa täällä blogissa, tunnelmakuvat jääköön laittamatta. (mikä on kyllä itsestänikin aika naurettavaa, koska tätä blogia luultavasti lukee vain mun kaverit :D) Noh, mutta sen sijaan esittelen purkin, jonka askartelin hääparille. Vieraat saivat kirjoittaa paperilappusille terveisiä/whatever, pistää laput purkkiin, ja pari saa avata purkin vuoden päästä häistä.

 No okei, yks tunnelmakuva.

                                                          Kaasoilua kirkon portailla

jos metsään haluat mennä nyt

Tänään pääkivun (pirun PMS!) selättämisen jälkeen lähdin koiran kanssa metsälenkille ja käveltiin yli tunti tuolla kuntopolulla (=metsässä) ja auringonpaisteessa. Koira nautti vapaudesta ja mä syksystä ja vapaapäivästä. Vaikka tykkään kulkea koiran kanssa metsässä, niin ilman ihmisseuraa se on jotenkin pelottavaa. Pelkään nimittäin kuollakseni, että joku kaunis päivä törmään kävelyretkelläni karhuun. Mä en tiedä mistä tää kammo on mulle tullut, mutta jotain kunnioituksen sekaista pelkoa (kauhua!) mulla on niitä otuksia kohtaan. Mulla on aina metsässä puhelinkin mukana siltä varalta, jos karhu tulee vastaan. En kyllä tiedä mitä se kännykkä siinä tilanteessa auttaisi. Yritin joskus etsiä netistä neuvoja mitä tehdä kun ja jos karhu tulee vastaan. Laitanpa tähän pari:

Älä lähde juoksemaan, vaan peräänny hitaasti selkä edellä poispäin karhusta.

-totaaaa, musta tuntuu että se adrenaliini joka mun vereen syöksähtää tuossa tilanteessa, pistää mut vaikka väkisin juoksemaan ja kovaa.

Älä mene emokarhun ja pentujen väliin.

-olikohan tämä neuvo niille, joilla on taipumusta itsetuhoisuuteen? Jos joku sinne väliin joutuu, se luultavasti on VAHINKO.

Teeskentele kuollutta.

-tämän täytyy olla vitsi?

Siinä ne hyvät neuvot sitten olikin. Osaako joku sanoa oikeasti, miten selviän hengissä jos tämän näköinen dude tulee mua vastaan?

                                                               *kylmät väreet hrr*

Sain vihdoin ja viimein toisenkin joogasukan eilen valmiiksi! Nää on niin ihanat ja kivat koti-iltasukat!

     
















Tulipas oudosti nuo kuvat tuohon. Noh, ihan sama!

Huomenna on tiedossa jotain todella jännittävää ja mulle uusia haasteita työrintamalla. Niistä lisää myöhemmin jos kaikki menee hyvin...  ( <- salaperäisesti kolme pistettä hihihhih)                                                                               

Life before dog

Eilen lenkkeillessäni muistelin, millaista elämä oli ennen koiraa. Hassua, että en muista sitä aikaa! Jotenkin tuo koira on 2,5 vuoden aikana täyttänyt tämän talon jokaista nurkkaa myöten niin, että en vain muista näitä huoneita ilman sitä. Varmasti elämä on ollut jotain tälläistä:

- Sadepäivänä tai kovalla pakkasella lämmittelin peiton alla kahvia juoden sen sijaan, että olisin lähtenyt ulos kahdesti päivässä.

- Imurin sai ottaa esiin ilman, että kukaan sai siitä minkäänlaista kohtausta.

- Vieraat otettiin vastaan rauhallisesti ilman että täällä kukaan hyppi heidän päälleen.

- Matkalle pystyi lähtemään melkein suunnittelematta.

- Rahaa oli (ainakin luultavasti) enemmän.

- Kämppä oli aina siisti ja tarunhohtoinen. Ihan varmasti.

- Aamuisin sain nukkua, eikä kukaan tullut nuolaisemaan hellästi naamasta ja pyytämään päästä ulos.

- Sain halata avopuolisoani ilman, että joku kolmas pyörä tukki koko ajan väliin.

- Luulin olevani kissaihminen.

- Elämä oli varmaankin aika tylsää?

Tuosta pienestä olennosta on tullut perheenjäsen, elämäntapa ja sydänystävä. Ja tietysti meidän kodin keskipiste ja se tyyppi, joka rakastaa mua ja jakaa iloa mulle joka hetki. Googlesta napatut kuvat voivat kertoa lisää koirista.

Voitto Viro kertoo kirjassa Koiramaisia juttuja Toni-koirastaan ja kirjoittaa niin kauniisti ja osuvasti:

"Ei ihminen ihmisestä vallan paljon oppivan näy, näkee sen hyvin viime vuosikymmenten maailman kulusta. Lapsista oppii enemmän kuin aikuisista. Ja hänestä, jota sanotaan koiraksi, oppii erittäin paljon. Toni opetti minulle yhtä ja toista Jumalan valtakunnasta. Senkin havaitsin, ettei taida olla ainuttakaan ihmistä, joka opettaisi meille kristillisestä anteeksiannosta sen minkä koira opettaa. Jos olin loukannut häntä, kuten ikävä sanoakin joskus tein, ja sitten taas tulin aikanani kotiin virastosta tai muualta, ei Toni ajatellut: "Antakaa nyt tuon äijän kypsyä pahuutensa tulessa ja nöyrtyä ensin pyytämään anteeksii. Ei, Toni tuli iloisena luokseni, täynnä itsensä unohtavaa anteeksiantamuksen henkeä. Kaukana, mittaamattoman kaukana siitä, että tämä olisi eläimellistä. Kaukana siitä, että se olisi inhimmillistäkään. Sillä se on jumalallista. Kiitos, Toni!"